lauantai 14. syyskuuta 2013

Ihmiselle




Kun hän tuli kaupunkiin
hän ei osannut vielä pelkoa
vapaa kesytön metsäneläin.
Silmissä läikkyivät siniset metsät
lainehti avarat pellot
ja tuuli
humisi ympärillä.

Hän katsoi kohti
katseessa ilo:
metsätuulen terveiset.

Katsoi
vaan ei löytänyt
vastaanottajia, kohtaajia.
Kadut vilisivät
ohikulkijoita,ohitsekatsojia,
väistäjiä,
pelkoaan pakenevia.
Hän kulki kauas syvälle kaupunkiin
katseessa hämmästys
kysymys huuto.

Monien syksyjen jälkeen
hän oppi kaupungin: oppi pelon.
Oppi kulkemaan ohi
katsomaan ohi,
 katsomaan katsomatta.
Metsien läikky kuoli silmistä.
Tuuli ei enää laulanut: se ulvoi
valitti kuin sairas eläin
katukuiluihin vangittu.

Mutta jalat - jalat eivät unohtaneet
eivät oppineet katuja.

Ne muistivat nurmen ja sammalen.
Ja ikävöivät.
Ikävöivät yhä.


Maaria Leinonen





Kuolema


”--
Vain ihminen yksin sanoa voi:
tule, saavu, sammuminen –
mene mereen, päivä – pimene, koi –
jo vaikene, sieluni onnellinen.
Nous viikate, suhahti niitos.
Vain ihminen kuiskasi: kiitos.”

Aaro Hellaakoski 
( 1943)

6 kommenttia:

  1. Kiitos ihanasta runosta, Herne:)
    Oikein hyvää viikonloppua sinulle tv. Aili-mummo♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Aili-mummo, ajattelin velipoikaani
      joka vasta haudattiin, kun luin tämän
      Maaria Leinosen runon.

      Hän on täälläkin asunut ja ollut työssä,
      mutta ei koskaan oikein sopeutunut
      suurkaupungin elämään. Metsä ja pellot
      olivat syöpyneet sieluun ja niin hän sitten
      muutti takaisin Suomeen.


      Yksitellen täältä lähdetään, ei edes
      ikäjärjestyksessä, kun hän oli
      minua 10 vuotta nuorempi.

      Mieli on matalalla, mutta jotakin lohtua
      tästä syksyn kauneudesta on, vielä vihertävät metsät ja on lämmintä.♥

      Poista
  2. Kiitos kauniista runost, Herne :)

    Hyvää viikonloppua

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Runo on haikean kaunis!
      Se on kuin elämä,
      johon mahtuu surua ja iloa!

      Kaikenlaisissa olosuhteissa
      täällä vaelletaan, ilman
      Jumalan turvaa en jaksaisi,
      Hän on surussa sydämen lohduttaja
      ja ilon ja valoisienkin päivien antaja!


      Poista
  3. Hieno runo, sopisi hyvin pieneen ihmiseen joka maaseudun hiljaisuudesta tuonne kauunkien vilskeeseen siirtyy. Yhtä juureton on hän. ilman ohjaajaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mummeli, juuri noin!
      Olen ajatellut omaa elämääni, josta 40vuotta
      kului suurkaupungin asukkina ja ainaisessa
      koti-ikävässä ja kaipauksessa maaseudun
      rauhaan ja hiljaisuuteen. Sinne syntymäseudulle, Etelä-Pohjanmaan pelloille ja metsiin haikailin
      aina, mutta oma perhe on täällä ja
      vanhoilla päivillä sitten muutin tänne pieneen
      maaseutukaupunkiin, ja on kuin olisin
      päässyt levollisille laitumille! On peltoja
      ja on metsää.

      Veljeni joka muutti Suomeen takaisin, sanoikin usein, että muuttakaa maalle, mutta silloin
      en saanut sitä yksin päättää, vaikka olisin halunnutkin.

      Suuri ilonaihe on sekin, kun hyvä ystäväni
      on myös muuttamassa aivan naapuriini,
      ja saamme yhdessä nauttia mummojen
      päivistä maaseudun Leppoisassa tunnelmassa.☺

      Poista