lauantai 14. syyskuuta 2013

Ihmiselle




Kun hän tuli kaupunkiin
hän ei osannut vielä pelkoa
vapaa kesytön metsäneläin.
Silmissä läikkyivät siniset metsät
lainehti avarat pellot
ja tuuli
humisi ympärillä.

Hän katsoi kohti
katseessa ilo:
metsätuulen terveiset.

Katsoi
vaan ei löytänyt
vastaanottajia, kohtaajia.
Kadut vilisivät
ohikulkijoita,ohitsekatsojia,
väistäjiä,
pelkoaan pakenevia.
Hän kulki kauas syvälle kaupunkiin
katseessa hämmästys
kysymys huuto.

Monien syksyjen jälkeen
hän oppi kaupungin: oppi pelon.
Oppi kulkemaan ohi
katsomaan ohi,
 katsomaan katsomatta.
Metsien läikky kuoli silmistä.
Tuuli ei enää laulanut: se ulvoi
valitti kuin sairas eläin
katukuiluihin vangittu.

Mutta jalat - jalat eivät unohtaneet
eivät oppineet katuja.

Ne muistivat nurmen ja sammalen.
Ja ikävöivät.
Ikävöivät yhä.


Maaria Leinonen





Kuolema


”--
Vain ihminen yksin sanoa voi:
tule, saavu, sammuminen –
mene mereen, päivä – pimene, koi –
jo vaikene, sieluni onnellinen.
Nous viikate, suhahti niitos.
Vain ihminen kuiskasi: kiitos.”

Aaro Hellaakoski 
( 1943)