maanantai 11. lokakuuta 2010

Vanhan Anoppini lempiruno!



Kun tulen vanhaksi minä pukeudun violettiin
ja punaiseen hattuun joka ei rimmaa eikä sovi minulle.
Ja eläkerahoilla minä ostan brandya ja kesähansikkaat
ja silkkisandaalit ja sanon ettei meillä ole varaa syödä voita.


Kun väsyttää istun jalkakäytävälle
ahmin kaupassa maistiaisia ja painelen hälytysnappuloita
ja kolisutan kepillä rauta-aitoja
korvaukseksi nuhteettomasta nuoruudestani.

Menen sateeseen aamutossut jalassa
ja poimin kukkia vieraiden ihmisten puutarhoista
ja opin syljeskelemään.

Sinä saat pitää karmeita paitoja ja kerätä lisää läskiä
ja syödä kaksi kiloa nakkeja kerralla
tai pelkkää leipää ja pikkelssiä koko viikon
ja hamstrata kyniä ja lasinalusia ja muuta roinaa laatikoihin.

Mutta nyt meidän täytyy pitää säädyllisiä vaatteita
ja maksaa vuokraa kiltisti eikä puhua rumia kadulla
ja näyttää lapsille esimerkkiä.
Meidän täytyy kutsua ruokavieraita ja lukea sanomalehdet.

Mutta ehkä minun pitäisi jo vähän harjoitella?
Etteivät ihmiset hämmästy ja säikähdä sijoiltaan
kun minä yhtäkkiä olen vanha ja pukeudun violettiin.




(Jenny Joseph)

6 kommenttia:

  1. Voi, miten IHANA. Tuon minä kyllä poimin talteen. On siinä vanhuudessa paljon, mitä odottaa ;-)

    VastaaPoista
  2. Hih, hauska! Tuollaisella asenteella vanhuus on hauskaa aikaa. Tulee vähän mieleen isotätini, joka oli rempseä karjalainen, teki asioita välillä tahallaan vähän hassusti, ihan vaan huvikseen.

    VastaaPoista
  3. Harjoittelu on jo alkanut. Se tuntuu itse asiassa hyvältä. Kiitos päivän hymystä :)

    VastaaPoista
  4. Millan

    Kyllä se on hyvä laittaa
    talteen, sitäpä ei oskaan tiedä
    miten sitä ikääntyneenä voi
    irtaantua kaikista
    sopivaisuusrajoista ja
    esimerkilisestä olemisesta!
    Saa vaan todeta että kerrankin
    saa olla oma itsensä, violetissa!

    VastaaPoista
  5. Trina

    No, Karjalaismummohan anoppikin!
    Voisi sitä joskus laittaa
    oikein riemastuttavia kuvia
    ja kertomuksia kaikista hänen
    toilauksistaan.

    Hän tykkäsi kovasti
    sosieteetin hattunäyttelyistä,
    joita järjestettiin kaupungin puutarhan ympäristössä joka kevät, johon hänkin otti osaa, tietenkin!

    Tyttäreni oli silloin noin viisivuotias ja muistaa
    hyvin Mummon Hattunäyttelyreissut,
    joissa sai olla mukana, aivan
    kuin koristeena !

    Hän oikein Rakasti hattuja
    ja violettia, syreeni oli
    lempikukka ja niitä
    oli heti ikkunan alla, pensas
    pensaan vierellä!

    Anoppi oli värikäs pakkaus,
    ja kaikella tavalla mielenkiintoinen
    ihminen, kun Viipurin aikaista elämäänsä ja touhujansa kertoili.

    VastaaPoista
  6. mm

    Juu, kyllä se on täälläkin
    jo alkanut, tyttären
    anoppi on unkarilainen
    ja oikein pirteä mummo,
    samanhenkisessä Hattuseurassa
    on sitä sielujen sinfoniaakin!

    VastaaPoista