sunnuntai 5. huhtikuuta 2009

Irina ja Alvari



















Irina ja Alvari


Minä en ole mitään.
En varmaan rakasta ketään,
mietti itsekseen Alvari.
Eikä minusta välitä kukaan ?
ei Jumalakaan.

Oli Alvari alistettu jo alussaan,
niin kerrotaan.
Kun nimeään kyseltiin
ja osoitettaan,
hän vastaili vaan:

Olen Alvari Alakulo,
enkä mistään kotoisin.”

Vaan Irina Ylävire ?
ikäneitonen – tosiuskovainen
kohta Alvarin kohdatessaan
uskoi tosissaan,
että Alvari ?
nöyrä mies ?
oli hänelle määrätty,
ihan taivaassa säädetty.

Ah! Halleluja!
Tästä liitosta tuleekin luja.
Sai Irina Alvarin,
sillä naisen metkuja
ei Alvari Alakulo osannut varoa.

Vaan onhan tuo mukavata,
tuumi Alvari,
että Irina tummatukka
hänet huomasi.

Luuli Irina Ylävire ?
tosiuskova – että
mies tuo masentuva
voisi hetkessä toipua,
kun oli luonansa
puhdas lempi ja
hehkuva halleluja.

Vaan kuinka ollakaan,
usein matkalla koetaan,
että totuus on toisenlainen
kuin kuvitellaan.

On liittoja vaikeita –
erittäin vaikeita –
ja aivan mahdottomia.
Ei arvannut Irina,
mitä siitä seurasi,
kun toinen ryömi,
ja toinen liiteli.

Kun Alvari etanan
tavalla eteni,
vaikeni ja Irina leivon
lailla lauloi ja lenteli,
mutta usein rakkautta
vailla toista soimasi.

Niinpä sielujen
välimatka vain piteni –
kuilu välillään syveni.
Mitä kaikesta tästä
Jumala ajattelee
sitä tuskin hän sanoo.

Se kuitenkin parhainta lienee,
että sisin kumpaisenkin
yhä hartaammin armoa anoo ?
omista kuopistaan.


Erkki Leminen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti