keskiviikko 29. huhtikuuta 2009

Kuollut saa Elää




















haavoissasi,
kuollut
saa elää

vajaa mittaisena
ihmiskunnan vainiolla
viheriöidä

sen yhden
kesän ja
ne kaksi talvea

lauantai 25. huhtikuuta 2009

Pienen uskon suuri arvo

Usko ei ole välilaskuton lento yli todellisuuden.
Uskon ihmisiä ei tunnisteta siitä,
kuinka harvoin he painuvat lokaan vaan
siitä, kuinka usein he jälleen nousevat.

Menneitten aikojen ”suuret
uskovat” (Hepr. 11) saavuttivat päämäärän
horjuvalla uskolla.

Samoin minäkin!

Lainauksia

http://www.evank.org/pdf/AR_2008-3.pdf

Armo

Armo
Kuin tullessa keinuva puu,
johon lennossa väsyneet linnut
matkalla laskeutuvat
niin ojennat, Armo,
oksasi turvalliset
syntisen tulla

ja hetken kun huomassasi
on värissyt siipi
taas lintu lentoon nousta saa
ja tuntea tuulen
kantavan siipien alla.

Oi syntisten lepopuu, Armo!
Ikivihreä. Turvallinen.


Anni Korpela

Sitä silmä ei näe

Sitä silmä ei näe
ei tuulta voi nähdä
mutta metsä
sen voimasta kumartuu
ja kaikkien puiden latvat
se humisten soimaan saa

Ja pilven, ilman ja meren
elementit liikuttaa.
Sinun armosi, Jumala,
Sinun Henkesi voima
kuin tuulet on.

Ja missä vain tahdot,
se puhaltaa.
sitä silmä ei näe,
mutta kohinan kuulen
jonka voimasta syntiset kumartuu
kuin puut alla tuulen.



(Anni Korpela)

sunnuntai 19. huhtikuuta 2009

Meritulppaanit

mitä sanot,
kimppu valkoisia
meritulppaaneita,
jotka eivät itke
veneesi pohjassa -!

lauantai 18. huhtikuuta 2009

Matkamuistoissa

Sadekausi pitenee.
Tuuli heiluttelee ikkunaverhoja
kamarissani, kun matkustan muistoissa.

San Marinon metsässäkin
sataa. Juhlakengissä ei mennä
pihalle sadesäällä.

Varsovan torilla
vihannestiskit houkuttelevat,
sateellakin. Palaton järven
rannat ovat paljaat ja pölyiset.
Siellä ei Sadetta ole näkynyt
viikkoihin.

Vesikin on sameaa niin kuin
auringon polttama
mieli, joka kaipaa varjoon.
Wienin laitakaupunkialueella haikara
nauttii päivälevosta savupiipussa.
Senkin kinttuja kolottaa?

Kamarin ja tuvan välillä
käväisen Kööpenhaminassa.
Tuomiokirkossa on viileää ja kuuntelen
urkukonserttia.

Kahvi tuoksuu. San Marinon konditoriassa
on jättiläisleivoksia, ei ole syytä kieltäytyä.
Venetsiassa juttelen Gondolierin kanssa.
Markuksentorilla on karnevaalit. Kätkeydyn
naamarin taakse ja mantteli kahisee tuulessa.
Naamarin kanssa on vaikeuksia kahvinjuonissa.
Kupolit kiiltävät ja pyykit kuivuvat.

Venetsia on kummallinen kaupunki.
Se kelluu meressä.Talot ovat vanhoja ja
kellarikerrokset ovat veden alla.
Pulut koristelvat patsaita.

Syrjäkadulla riisun karnevaali vaatteeni,
ennenkuin astun Dostojevski-museoon
Pietarissa. Karamazovin veljesten henki
tuntuu huoneistossa.

Radiossa soivat joululaulut.
Olen hetken syntymäkodissani
ja istun sukuni keskellä.
Lapsuus meni kynnyksen yli ja
elämä alkaa taas uudestaan.

tiistai 14. huhtikuuta 2009

Menneisyyttä voimakkaampi on Jumalan armo





















Menneisyyttä voimakkaampi on Jumalan armo

Lienetköhän kanssani samaa mieltä siitä, että yksi raskaimmista ja tuskallisimmista kokemuksistamme on olla oman menneisyytensä vanki?

"Vankeudella" tarkoitan tässä sitä ahdistavaa tunnetta joka syntyy, kun ajatukset kulkevat menneisiin vuosiin ja sellaisiin tapahtumiin, joita ei saa tekemättömiksi vaikka kuinka haluaisi. Ne ovat kuin paksut liikkumattomat vankilan kivimuurit paikoillaan omassa historiassa.

Minusta näyttää, että moni meistä elää tällaisten raskaiden muistojen masentamana ilman toivoa, rohkeutta ja iloa. Ehkä sinäkin tunnet tällaisista syistä ahdistettuja ihmisiä - tai kenties olet itse sellainen?

Raamatun henkilö, joka menneisyyttään murehtivalle voi tulla suureksi avuksi, on "kanaanilainen vaimo", Matt 15:21-28. Hän nimittäin oli oman ja sukunsa menneisyyden kannalta ilman toivoa maailmassa. Mutta hänkin sai Jeesukselta avun!

Muistat ehkä, että kanaanilaisten muinainen esi-isä oli aikanaan tehnyt synnin, jonka tähden Jumala kirosi sekä hänen lapsensa että kaikki hänestä polveutuvat ihmiset. Tämän synnin tähden Jumala myös käski israelilaisia hävittämään kanaanilaiset, kun he myöhemmin tulivat Joosuan johdolla "kanaanilaisten maahan", 5 Moos 7:2-5. Niin ahdistava ja raskas oli kanaanilaisten menneisyyden taakka. Eikä ulospääsyä ollut koko vanhan liiton aikana.

Israelilaiset tottelivat Jumalan surmaamiskäskyä sen verran huolimattomasti, etteivät aivan kaikki kanaanilaiset kuolleet. Joitakin jäi eloon ja heidän jälkeläisiään oli olemassa vielä Jeesuksenkin aikana. Mutta nämä ihmiset elivät yhä silloin menneisyytensä ja sukunsa menneisyyden vankeina. He eivät voineet muuttaa kansalaisuuttaan eivätkä sitä, mitä ennen heitä oli tapahtunut.

Kanaanilainen vaimo oli yksi heistä. Kun hän tuli Jeesuksen luo, hän tiesi hyvin, että hän oli Jumalan kiroaman kansan jäsen. Se oli suunnattoman masentava kuorma, toivottoman elämän syy. Hän tiesi, ettei häntä ja hänen kansaansa oikeastaan pitänyt olla maan päällä. Hän tiesi, ettei hänellä ollut mitään oikeutta tulla Mestarin eteen. Hän tiesi, että hän oli menneisyytensä tuomitsema ja menneisyytensä vanki.

Mutta mitä hän teki? Vaikka hän kuului kirottuun kansaan, vaikka Jumalan tuomiot lepäsivät hänen sukunsa yllä, vaikka Jeesuskin hylkäsi hänet vaikenemalla ja sitten kutsumalla häntä koiraksi, hän kuitenkin jäi Jeesuksen luo ja kumarsi tätä.

Ajattele! Vaimo kumarsi Jumalaa, joka oli kironnut hänen kansansa! Sisimmässään hän suostui tuomioon mutta näki Jeesuksessa toivon, jota ei ennen ollut nähnyt.

Tämän tähden tämä vaimo näyttää tietä meille kaikille, jotka olemme turmelleet elämämme ja tuhonneet menneisyytemme synneillä. Takanamme olevaa emme voi hävittää, se on ja jää. Mutta Jeesus antaa tulevaisuuden ja toivon.

Katso tarkkaan tämän vaimon toimintaa. Koko hänen asennettaan leimasi suostuminen tuomioihin, joita hänestä ja hänen kansastaan lausuttiin. Hän kumarsi nöyrästi, kun hänelle sanottiin: "Ei ole soveliasta ottaa lasten leipää ja heittää penikoille." Kaikelle, mitä hänestä sanottiin, hän sanoi: "Niin, Herra." Mutta sitten hän tuomarinsa edessä rohkeni lisätä: "Mutta syöväthän penikatkin..."

Tällainen on usko. Se suostuu kaikkeen, mitä Jumalan laki ihmisestä sanoo. Se suostuu tuomioihin, joita Jumala lausuu. Se tunnustaa, ettei ihminen ole mitään. Mutta keskellä kirouksen kauhujakin se kurottautuu kohti kaikkeuden tuomaria tajuten, ettei maailmassa ole ketään, joka voisi auttaa tuomittua paitsi hän, joka kaikki tuomitsee.

Tämä merkitsee, että sinun sukusi synnit, vanhempiesi synnit, itse menneisyydessä tekemäsi synnit ovat kadottavia ja kuolettavia. Mutta ne eivät ole este Jeesuksen Kristuksen avulle, kun sinä lähestyt tuomariasi ja jäät hänen jalkojensa juureen apua odottamaan.

Menneisyytesi todellisia lankeemuksia sinä et pysty hävittämään, vielä vähemmän perisyntiä jota kannat esivanhempiesi rikkomusten tähden. Olet kuin teräshäkissä, josta et pääse pois. Jumalan tuomioitakaan sinä et pysty torjumaan. Kaikki on vääjäämättömästi menetetty. Mutta Jeesuksen luokse sinä voit tulla ja jäädä sellaisena kuin olet, menneisyytesi ja muistojesi kanssa. Ja silloin sinä näet ja koet, että menneisyyttäsi voimakkaampi on Jumalan armo Jeesuksessa Kristuksessa.

Odota siis Herraa. Sitä joka hänen tykönsä tulee, hän ei heitä pois. Ei totisesti.

- PoM -

maanantai 13. huhtikuuta 2009

Höyhenen verran
















Höyhenen verran iloa!
Yksi vihreä hipaisu ja maailma muuttuu!

Vain Katse!
Allapäisiä kulkijoita riittää.
Kaiken kokoisia ja ikäisiä ja värisiä.

Katse puhuu lämpöä, ei vilua.
Ei pakkoa.
Ei vaivaa.
Höyhenen verran.
Vihreää!

sunnuntai 5. huhtikuuta 2009

Irina ja Alvari



















Irina ja Alvari


Minä en ole mitään.
En varmaan rakasta ketään,
mietti itsekseen Alvari.
Eikä minusta välitä kukaan ?
ei Jumalakaan.

Oli Alvari alistettu jo alussaan,
niin kerrotaan.
Kun nimeään kyseltiin
ja osoitettaan,
hän vastaili vaan:

Olen Alvari Alakulo,
enkä mistään kotoisin.”

Vaan Irina Ylävire ?
ikäneitonen – tosiuskovainen
kohta Alvarin kohdatessaan
uskoi tosissaan,
että Alvari ?
nöyrä mies ?
oli hänelle määrätty,
ihan taivaassa säädetty.

Ah! Halleluja!
Tästä liitosta tuleekin luja.
Sai Irina Alvarin,
sillä naisen metkuja
ei Alvari Alakulo osannut varoa.

Vaan onhan tuo mukavata,
tuumi Alvari,
että Irina tummatukka
hänet huomasi.

Luuli Irina Ylävire ?
tosiuskova – että
mies tuo masentuva
voisi hetkessä toipua,
kun oli luonansa
puhdas lempi ja
hehkuva halleluja.

Vaan kuinka ollakaan,
usein matkalla koetaan,
että totuus on toisenlainen
kuin kuvitellaan.

On liittoja vaikeita –
erittäin vaikeita –
ja aivan mahdottomia.
Ei arvannut Irina,
mitä siitä seurasi,
kun toinen ryömi,
ja toinen liiteli.

Kun Alvari etanan
tavalla eteni,
vaikeni ja Irina leivon
lailla lauloi ja lenteli,
mutta usein rakkautta
vailla toista soimasi.

Niinpä sielujen
välimatka vain piteni –
kuilu välillään syveni.
Mitä kaikesta tästä
Jumala ajattelee
sitä tuskin hän sanoo.

Se kuitenkin parhainta lienee,
että sisin kumpaisenkin
yhä hartaammin armoa anoo ?
omista kuopistaan.


Erkki Leminen

lauantai 4. huhtikuuta 2009

Erkki Lemisen sanoja

Erkki Leminen
halvasta armosta
Jotkut sanovat, että minä en sano syntiä
synniksi. He odottavat varmaan, että keskikalja,
kuvaruutu, tanssi ja rakastelu
tulisivat totisesti teilatuksi ja tuhat muuta
tuhmuutta luetelluksi.

Mutta miksi matkisin monia? Miksi
raapisin pintaa, kun syyt ovat syvällä?
Kun syöpä on sisällä. Ja olenhan sentään
syntien emon – rakkaudettomuuden –
usein synniksi sanonut, sen, jolla on paljon
pentuja ja joka poikii jatkuvasti.

Sanojat vihjailevat, että julistan halpaa
armoa. He odottavat varmaan, että joka
toisessa sanassa olisi laki ja joka toisessa
armo, toisessa kädessä kirves, toisessa
sidepakkaus. He ajattelevat varmaan, että
jos ihmisellä on tosiparannuksen etutalletusmaksu,
niin taivas lainaa loput.

Mutta tällä kohtaa olen luja. En suostu
sanojan sanojen alle, en! Halpa olen itse
ja monessa puuttuvainen, mutta Jumalan
armosta ajattelen ja sanon, että se riittää
kaikille kysyjille, koska se on kallis armo!
Pelastus ei ole Jumalan ja ihmisen perustama
pelastusosakeyhtiö, vaan kokonaan
Jumalan lahjaa. Se on pelkkää armoa.

Me olemme kalliisti ostetut.
Sanon Paavalin sanoilla ”En minä tee
mitättömäksi Jumalan armoa” (Gal. 2) ja
”armosta te olette pelastetut” (Ef. 2).
Halpaa armoa julistaa mielestäni se, joka
panee ihmisen töihin eikä luota Jumalan
tekoon – jumalattoman vanhurskauttamiseen
uskon kautta, vaan tarjoaa ihmisen
vaivaisia pennejä miljardivelkojen
maksuksi.

Kalliin armon tunnossa lauletaan
”Maksettu on velkani mun, ylistys olkoon
ristinnaulitun”. Silleen minäkin laulelen,
vaikka särisevällä äänellä ja itkuisesti.

Sana-lehti 49/1987

keskiviikko 1. huhtikuuta 2009

Laulu jänikselle























yön pumpulista
aamun haahtuviin
maa kuorii
untuvan
ontuvan

lauhkein tuulin
vienoin huulin
kutsuu metsä
turvaan

virvoita vilvoita
jäniksen mieli
syntymäarkuus
voittamaan

tohtimaan
uskomaan
luottamaan
kaikkien
elävien
armahtajaan

Vapahda vertailusta

eikö kipuja voikaan mittailla
eikö kurjuutta punnita?

sen mitä sinä kestät en
kestäisi koskaan

kestän vain pisaran verran
en yhtään enempää

ehkä siinä minun pisarassani tuskaa ja taakkaa
voi olla jollekin liikaa?

Vapahtaja
vapahda kaikesta vertailusta,
sillä jokaisella on oma taakka
ei yhtään enempää

Jeesus Kristus Jumalan Poika
sinä tulit
jakamaan meidän taakkamme.